Fluctuations in circumpolar seabird populations linked to climate oscillations

doi-link: 10.1111/j.1365-2486.2008.01581.x
Irons, D. B., Anker-Nilsson, T., Gaston, A. J., Byrds, V. G., Falk, K., Gilchrist, G., Hario, M., Hjernquist, M., Krasnov, Y. V., Mosbech, A., Olsen, B., Petersen, A., Reid, J. B., Robertson, G. J., Ström, H. & Wohl, K.
Global Change Biology 14: 1455-1463
Julkaisuvuosi: 2008

Voimakkaat ilmaston vaihtelut pienentävät merilintukantoja

Suurilmasto vaihtelee muutenkin kuin ilmastonmuutoksen seurauksena. Valtamerien ilmasto-oskillaatiot (”heilahdukset”) ovat käytetyimpiä mittareita ympäristömuutosten seurannassa. Pohjois-Atlantin oskillaatio eli NAO vaikuttaa luoteisen Euroopan ja sen lähialueiden matalapaine-korkeapaine -vyöhykkeiden kulkuratoihin ja sitä tietä talven ankaruuteen. Saman tekee Tyynenmeren oskillaatio omalla puolellaan sirkumpolaarista vyöhykettä. Näitä valtamerien oskillaatioiden muutoksia käytettiin hyväksi tutkittaessa, miten ravintoverkon ylätasolla eläimet mahdollisesti reagoivat ilmastonmuutokseen ja sen todennäköiseen voimistumiseen.

Meriveden lämpötilan muutoksia mitattiin yhteensä 43 kiislakolonian vesillä vuosien 1977 (voimakkaan) ja 1989 (keskiverto) oskillaation jälkeen kautta koko pohjoisen sirkumpolaarisen alueen. Kolonioista 32 oli etelänkiislakolonioita ja loput pohjankiislakolonioita. Kiislayhdyskuntien koon muutokset suhteutettiin pintaveden lämpötilan muutosrytmiin 100 kilometrin säteellä yhdyskunnista. Havaittiin, että lievä kylmeneminen (-0.5 C) hyödyttää etelänkiislaa, lievä lämpeneminen (+0.5 C) pohjankiislaa, mutta molemmat kärsivät, kun oskillaatiot olivat suurimmillaan. Tulos on nähty ennusteena ilmastonmuutoksen mahdollisista vaikutuksista pohjoisen pallonpuoliskon eliölajeihin. Ilmaston lämpeneminen tulee aluksi hyödyttämään joitakin lajeja, mutta muutoksen kiihtyvä nopeus on liikaa tapauksissa, joissa lajilla ei ole evolutiivista vastetta nopeisiin muutoksiin (kuten molemmilla kiisloilla ja mahdollisesti muillakin pitkäikäisillä merilinnuilla).

Koillis-Atlantin (ja Itämeren) merivesi jäähtyi vuoden 1977 jälkeen ja lämpeni vuoden 1989 jälkeen. Vaihtelut Luoteis-Atlantilla ja Tyynen valtameren puolella olivat päinvastaiset kuin Koillis-Atlantilla. Tämä oskillaatio-ilmiö ei meillä liity suolapulssien esiintymiseen Itämeressä; suolapitoisuushan on nyt tunnetusti historiallisessa pohjalukemassaan. Tuulten voimistuminen talvikuukausina ja veden voimakas kumpuaminen 1977 heilahduksen aikaan toivat kylmää pohjavettä pintaan, ja Itämeren etelänkiislakannat kasvoivat. Sitä vastoin vuoden 1989 jälkeen pintavesi on jatkuvasti ollut aikaisempaa lämpimämpää Itämeressä eikä kantojen kasvu ole jatkunut, päinvastoin monin paikoin kannat ovat pienentyneet.

Perimmäisenä syynä tälle ristikkäiselle vasteelle kiislalajin välillä pidetään lajien välistä kilpailuasetelmaa. Talven lämpeneminen kaventaa pohjoista ajojäävyöhykettä ja avartaa pohjankiislan elintilaa sekä lisää ravintovaroja. Talven viileneminen taas voimistaa etelänkiislan tiettyjen ravintokalojen kutua. Molempien ravintotalous kuitenkin romahtaa kalakantojen peto-saalissuhteiden muuttumisen myötä, jos mullistukset ovat liian suuria ja nopeita. Myös muita tekijöitä on vaikuttamassa, kuten myrkyllisten leväkantojen esiintymisen yleistyminen.

Kyseessä oli ensimmäinen pallonpuoliskon-laajuinen yritys ennustaa ilmastovaikutuksia kokonaisiin eläinpopulaatioihin niiden koko elinalueella. Mukaan valikoituivat maailman pisimmät yhtenäiset aikasarjat kiislakolonioiden seurannassa (mm. Suomen Aspskär).

 

Martti Hario, martti.hario@rktl.fi