Vaaran välttäminen pilkkasiipipoikueiden ravintovesillä

Lue lisää –>Martti Hario
Suomen Riista 54: 105-118
Julkaisuvuosi: 2008

Vaaran välttäminen pilkkasiipipoikueiden ravintovesillä

Pilkkasiipeä pidetään lajina, jolle meriympäristö on liian ankara. Sen alkuperäinen asutus ulottui Euraasian metsätundralta Suomen sisävesiin ja Itämeren saaristoihin. Suomen sisävesiltä laji katosi dramaattisesti 1800-luvulla lähes kokonaan. Itämeri on ainoa meriympäristö, jossa laji pesii.

On arveltu, että meriveden lämpötilan jyrkkien vaihteluiden aiheuttama fysiologinen stressi altistaa pilkkasiiven poikaset taudinaiheuttajille, nälkiintymiselle ja lokkien saalistukselle. Lajin tulevaisuus Itämerelläkin on epävakaa ja mahdollisesti ulkoapäin tulevan täydennyksen varassa. Suurimmat poikaskuolevuudet on aikaisemmissa tutkimuksissa havaittu viileiden ja tuulisten sääjaksojen yhteydessä. Siihen nähden on ristiriitaista, että pilkkasiiven poikasten kylmänkestävyys on sorsalintujen parhaita. Pilkkasiiven poikaset ovat toiseksi kylmänkestävimpiä kymmenen eurooppalaisen sorsalinnun joukossa heti haahkan jälkeen.

Aikaisemmat tutkimukset ovat myös painottaneet pilkkasiiven huonoa vastetta meriympäristön saalistajia, eritoten isoja lokkeja, kohtaan. Pilkkasiipipoikueet yhdistyvät herkästi, mutta niitä kaitsee kulloinkin vain yksi emo. Yhtynyttä poikuetta kaitseva emo karkottaa muut naaraat poikueen luota. Lajilta puuttuu haahkalle ominainen sosiaalinen poikastenhoito ja emojen yhteispuolustus. Tässä tutkimuksessa selvitettiin, missä määrin nämä ominaisuudet ovat todella haitallisia ja millaisia ovat lajin sopeutumat meriympäristöön.

Vaaranvälttämiskäyttäytymistä mitattiin poikueiden kyvyllä hakeutua riskittömään ympäristöön eli saarille, joilla on suhteessa enemmän suojaavaa lintulajistoa (lähinnä tiiroja) kuin saalistavaa lajistoa (harmaa- ja merilokkeja). Tutkimus tehtiin Söderskärillä keskisellä Suomenlahdella kesinä 2005–07. Vesille pääsi kaikkiaan 43 pilkkasiipipoikuetta, joista 31 oli seurattavissa niin pitkään, että lopullinen poikueen kasvualue selvisi (muut joko katosivat 2 päivän kuluessa tai lähtöaluetta ei voitu varmistaa). Näistä 31 poikueesta 16 pysytteli koko kasvukautensa synnyinsaarensa rantavesissä ja 15 vaihtoi aluetta. Aluetta vaihtaneiden oman synnyinsaaren vaarallisuusaste oli merkitsevästi korkeampi kuin synnyinvesillään pysytelleiden.

Poikuetta hoivaavat emot ennakoivat vaaratilanteita myös ravinnonotossaan. Ne valpastelivat 80 % ajasta ja ruokailivat itse vain noin 10 % ajasta (loput 10 % kului lepäilyyn, höyhenpuvun hoitoon ym.). Ne eivät sukellelleet pitempään kuin poikasensa, vaikka niiden ravinnontarve oli suurempi. Emot eivät ottaneet sitä riskiä, että ylhäältä syöksyvä saalistaja ehtii sieppaamaan pintaan nousevia poikasia ennen kuin ne itse ehtivät ylös sukelluksista puolustamaan niitä.

Pilkkasiiven tiedetään pesineen Itämeren saaristoissa jo vähintään 5000 vuoden ajan. Neoliittisen kivikauden luulöydösten perusteella pilkkasiipi oli toiseksi tärkein saalislintu haahkan jälkeen mm. Ahvenanmaalla. Ahvenanmaa oli tuolloin pieni eristynyt saaristo sadan kilometrin päässä lähimmästä mannerrannasta. Tätä pitkää historiallista taustaa vasten nyky-pilkkasiiven poikasten kylmänkestävyys ei tunnu kovinkaan ihmeteltävältä. Lajilla on verraten pohjoinen yleislevinneisyys. Ääreviin myrskysäihin pilkkasiipi ei ole samassa määrin sopeutunut kuin haahka, mutta poikaskuolemia (ja sitä kautta kannanmuutoksia) eivät tahdista sääolot vaan ilmeisesti lajin omat patogeenit, lähinnä virukset. Virusten dynamiikka ei tunneta, ei sitäkään, miksi lintujen immuniteetti niitä vastaan ajoittain alenee. Ilmiö saattaa liittyä naaraiden yleiskuntoon, ravitsemukseen ja sitä kautta Itämeren yleistilaan.

On hyvin todennäköistä, että meripilkkasiivillä on ”kollektiivisessa muistissa” lokkien tuottama uhka ja että hakeutuminen suojaavien lajien läheisyyteen kuuluu lajin geneettiseen varustukseen vaaran välttämisessä. Käyttäytymisen todelliset vaikutukset yksilön kelpoisuuteen vaihtelevissa ympäristöpaineissa ovat hankalasti selvitettäviä. Valinnan luulisi kuitenkin nopeasti suosivan vaaranvälttämiskäyttäytymistä. Edellytyksenä on, että vaara on yksilölle hahmotettavissa ja säilyy muistissa.