Geneettinen monimuotoisuus

Geneettinen monimuotoisuus Suomen luonnonvaraisissa ja viljellyissä lohikannoissa ja tehollisten populaatiokokojen osuus todellisista emokalamääristä – DNA:n mikrosatelliittimuuntelun avulla arvioituna

Kalanviljelyn kykyä ylläpitää perinnöllistä monimuotoisuutta arvioitiin vertaamalla mikrosatelliittimuuntelun tasoa luonnonvaraisissa ja viljellyissä lohikannoissa sekä saman lohikannan luonnonvaraisessa ja viljellyssä osakannassa. Lisäksi määritettiin kahden emokalaston (Tornionjoki ja Teno) geneettisesti tehollinen koko ja tehollisten kokojen suhde todellisiin hedelmöityksissä käytettyihin emokalamääriin. Tutkimuksessa mitattiin myös mikrosatelliittimuuntelun erot Itämeren – Jäämeren ja Pohjois-Amerikan lohikantojen välillä. Tuloksia mikrosatelliittiaineistosta verrattiin samoista kaloista oleviin allotsyymimuuntelutietoihin. Yhdeksän mikrosatelliittilokuksen muuntelu tutkittiin yhdestätoista lohikantanäytteestä. Lyhyen aikavälin (tavallisesti 2 sukupolvea) viljelyssä keskimääräinen heterotsygotian aleneminen oli 1,4 % sukupolvea kohden, mikä on varsin lähellä yleisesti hyväksyttyä 1 %:in rajaa. Keskimääräinen alleelien menetysnopeus oli sen sijaan suurempi. Noin 4,9 % alkuperäisestä alleelimäärästä menetettiin sukupolvessa viljelyn edetessä. Mikrosatelliittilokusten runsas alleelimäärä tarjoaa herkän mittarin geneettisen diversiteetin muutoksille. Emokalastoista arvioidut teholliset koot olivat 32 (Teno) ja 238 (Tornionjoki) yksilöä. Tenon emokalastosta näyte oli vain yhdeltä emopyyntivuodelta, joten se edusti vain noin yhtä viidettä osaa koko emokalastosta ja siis myös todellisesta koosta. Tehollisten kokojen osuus hedelmöitykseen käytetyistä yksilömääristä oli varsin korkea, keskimäärin 0,81 (Teno 0,68 ja Tornionjoki 0,93), mikä on suurempi kuin luonnonvaraisilla populaatiolla. Amerikan ja Euroopan lohikantojen välinen geneettinen etäisyys oli (0,64). Itämeren ja Jäämeren lohikantojen välinen etäisyys oli noin puolet siitä (0,34). Itämeren sisällä Nevan lohen ja Pohjanlahden lohikantojen välinen etäisyys oli lähes samaa luokkaa (0,27). Pohjanlahden kantojen keskinäiset etäisyydet olivat keskimäärin 0,12. Lisäksi tutkimuksessa löydettiin geenilokus (SSOSL311), jonka avulla amerikkalaiset ja eurooppalaiset lohet voidaan erotella yksilön tarkkuudella.

Johtopäätöksenä voidaan todeta, että mikrosatelliittiaineiston perusteella arvioiden riittävän suuria ja edustavia emokalastoja ja huolellisia hedelmöitysmenetelmiä käyttäen voidaan kalanviljelyn avulla turvata monimuotoisuuden säilyttäminen silloin, kun luonnon lisääntymisen riskit ovat kasvaneet suuriksi. Suojelun lopullisena päämääränä tulee kuitenkin aina olla itse itsensä ylläpitävät luonnonvaraiset populaatiot, koska vain ne voivat turvata evoluution jatkumisen.

Tarkempi tutkimusselostus oheisessa PDF-tiedostossa.

Tulostettava versio