Rabies ja pienpedot

Rabieksen levittäjät Euroopassa

Rabies eli raivotauti (ihmisessä vesikauhu) on ehkä vakavin villieläimistä kotieläimiin ja ihmiseen tarttuva tauti. Sitä esiintyy kaikilla mantereilla Etelämannerta lukuun ottamatta. Euroopan villieläimissä, lähinnä ketuissa, puhkesi rabiesepidemia toisen maailmansodan aikana. Epidemia alkoi Puolasta ja levisi useimpiin Euroopan maihin siitä huolimatta, että kettuja hävitettiin kaikin mahdollisin keinoin. Epidemia saatiin kuriin monissa Länsi-Euroopan maissa vasta, kun tautia alettiin torjua syöttirokotusten avulla.

Kettu on tärkeä rabieksen levittäjä. Ketut viihtyvät nykyisin yhä useammin myös kaupungeissa, joissa on runsaasti ravintoa tarjolla. Kuva: J-P Jalo / Plugi.fi

Kettu on siis ollut rabieksen tärkein levittäjä Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen. Supikoiran merkitys rabieksen levittäjänä on kuitenkin kasvanut Itä- ja Pohjois-Euroopassa 1980-luvulta lähtien. Suomessa rabiesta ei esiintynyt 1950-luvun jälkeen, kunnes meillä oli metsäraivotauti-epidemia (villieläinrabies) 1988-1989. Suurin osa (73 %) ihmisen tietoon tulleista, tautiin kuolleista eläimistä oli supikoiria. Lisäksi tautiin kuoli kettuja (18 %), mäyriä ja kotieläimiä. Myös Baltian maissa supikoira on viime vuosina ollut yhä tärkeämpi rabieksen levittäjä ketun ohella.

Tautia levittävien lajien tiheydet vaikuttavat olennaisesti rabiesepidemian syntyyn

Jos supikoiria ei ole, rabiesepidemian syntyyn vaaditaan yli 0.6 aikuista kettua/km². Jos supikoira on ainoa tautia levittävä laji eli vektori, vastaava tiheys on noin 1.5 aikuista supikoiraa/km². Nämä tiheydet ylittyvät paikoin ainakin Lounais-Suomessa. Suurimmassa osassa Suomea kummankin lajin tiheys on kuitenkin niin pieni, että epidemia tuskin syntyy yhden lajin varassa. Mutta kun petoyhteisössä on sekä supikoiria että kettuja, epidemia voi syntyä huomattavasti pienemmillä tiheyksillä, koska rabies tarttuu lajista toiseen. Kahden lajin epidemia on lisäksi paljon voimakkaampi kuin yhden lajin varassa leviävä epidemia. Lisäksi tauti voi tarttua mäyriin, jotka voivat osaltaan levittää sitä eteenpäin.

Pienpetojen väliset kontaktit ja supikoiran talviuni vaikuttavat paljon epidemian todennäköisyyteen. Jos supikoira nukkuu taviunta, epidemian syntyyn vaadittava ketun ja supikoiran yhteistiheys kasvaa. Talviunen merkitys voi muuttua ilmaston lämmetessä. Talviuni todennäköisesti lyhenee, ja ainakin Etelä-Suomessa supikoirat voivat olla aktiivisia läpi talven. Lisäksi sekä kettujen että supikoirien tiheys luultavasti kasvaa, mikä lisää ennestään epidemian riskiä.

Lisätietoja:
erikoistutkija Kaarina Kauhala

Tulostettava versio