Eläinfysiologian väitöskirja: Kalakanta voi harveta happamoituvassa vesistössä ilman havaittavia kalakuolemia

Laskeumaperäisen happamoitumisen pahin vaihe on päästöjen tehokkaiden rajoittamisten ansiosta ohitettu. Monet kalakannat kuitenkin altistuvat myös maaperästä lähtöisin olevalle happamuudelle ja metallipitoisuuksien kasvulle.

Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen (RKTL) tutkija, filosofian lisensiaatti Marja Keinänen on tutkinut väitöskirjatyössään happamoitumisen vaikutuksia kalojen varhaiskehitykseen.

Väitöskirja käsittelee happamoitumisen ja siihen liittyvän alumiinipitoisuuden suurenemisen vaikutuksia kalojen varhaiskehitykseen hedelmöitymisestä ruskuaispussi- vaiheen loppuun asti. Tutkimuksen kohteena ovat olleet Suomen järvien ja jokien useat luontaiset kalalajit. Happamuuden ja alumiinin vaikutuksia hedelmöitymiseen ei aiemmin ole juurikaan tutkittu.

Tutkituista kalalajeista sieti happamuutta parhaiten hauki, sitten ahven ja siika. Särki oli herkin, ja kuha oli myös melko herkkä.

Vaellussiian hedelmöitymistulos heikkeni happamuuden kasvaessa. Lisäksi alumiini heikensi hedelmöitymistulosta.

Särjen varhaiset alkiot olivat yhtä herkkiä happamuudelle kuin vastakuoriutuneet poikaset. Hauen alkiot kestivät hyvin happamuutta, ja alkiokuolleisuutta oli erittäin happamassa vedessäkin (pH 4) vasta normaalina kuoriutumisaikana ja heti sen jälkeen. Happamuuden vaikutukset voivat kohdistua useaan eri kehitysvaiheeseen.

Alumiini oli kaikkien lajien - hauen, siian ja särjen - vastakuoriutuneille poikasille myrkyllisempää kuin munankuoren suojaamille alkioille. Veden kalsiumin vähyys lisäsi ja nopeutti happamuuden ja alumiinin haitallisia vaikutuksia. Sekä veden happamuus että alumiini vähensivät tai lähes kokonaan estivät ruskuaispussi- poikasten natriuminottoa vedestä.

Hauki ja särki pystyivät kuitenkin, mm. natriuminottoa lisäämällä, sopeutumaan lievästi happamaan veteen, jos vedessä ei ollut merkittävästi alumiinia. Ahventen jälkeläisistä happamuutta ja alumiinia sietivät parhaiten ne vastakuoriutuneet poikaset, jotka olivat kuoriutuneet pahoin happamoituneen järven emojen mädistä. Herkimpiä olivat lähes neutraalin järven ahventen jälkeläiset.

Happamassa ympäristössä kalapopulaatiosta karsiutuvat herkimmät, kehityksensä jossain alkuvaiheessa olevat yksilöt. Lisääntyminen heikkenee myös hedelmöitymistuloksen huononemisen vuoksi. Siksi kalakanta voi happamoituvassa vesistössä harveta ilman havaittavia kalakuolemia.

Jotta vaellussiikakanta säilyisi elinkelpoisena happamoitumiselle alttiina olevassa vesistössä, veden pH:n pitäisi olla yli 5,5. Happamiakin vesiä voidaan hyödyntää kalataloudellisesti istuttamalla niihin varhaiskehityksensä läpikäyneitä, kesänvanhoja siikoja.

VÄITÖSKIRJA Happamuuden ja alumiinin vaikutukset kalojen elämänkierron varhaisvaiheisiin ja lajien väliset herkkyyserot (Effects of acidic water and aluminium on fish during the early life period and differences in sensitivity between species). Tutkija, filosofian lisensiaatti Marja Keinänen väittelee Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa (Viikin Biokeskus, auditorio 1041, Viikinkaari) lauantaina 14.12.2002 klo 12.00

LISÄTIETOJA

Tutkija Marja Keinänen, puh. 0205 751 256, etunimi.sukunimi@rktl.fi

Tulostettava versio